Suomalaisen arvoliberalismin coup de grâce ja Einsteinin erityinen suhteellisuusteoria

Kuka tappoi aidon liberalismin?

Mikä liberalismi?

Liberalismin olemuksesta ja määrittelystä käydään aika ajoin vääntöä suuntaan jos toiseenkin. Syystä tai toisesta juuri liberalismin määrittely on synnyttänyt puritanistisen liikkeen, jossa kiistelyn aihe on nimenomaisesti se, mikä on oikeinta ja aidointa liberalismia. Konservatiiveja pidetään ehdottomina, kaiken estävinä jarrumiehinä. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin päältä saattaa näyttää. On nimittäin itseasiassa niin, että sittemmin lohkotun liberalismin osa - arvoliberalismi - ei nykyisellään muistuta liberalismia ollenkaan.

Liberalismi on helpointa ymmärtää ihan sen sanatarkassa määrittelyssä vapautta ajavaksi aatteeksi. Tällöin kaikkien etuliiteliberalismien ytimen pitäisi olla vapausaatteen ajaminen. Yhteiskunnassa vapausaate ei tietenkään voi koskaan toteutua täysimääräisenä, mutta lähtökohtaisesti tulisi kuitenkin ajatella, että kaikki voivat olla ja tehdä mitä tahansa, kunhan toiminnalla ei millään tavoin vaikeuteta muiden elämää.

Arvoliberalismi on pitänyt lohkoa varsinaisesta liberalismista sen takia, että sillä ajetaan todellisuudessa liberalismin vastaisia asioita. Liberalismi ei koskaan voi toteutua, mikäli siihen itseensä ei ole rakennettu itsesuojelumekanismia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että muiden vapautta rajoittavia asioita ei pidä sallia liberalismin nimissä. Tämä näkyy erityisen hyvin Lähi-idästä tuodun islamin oppien sallimisessa, jossa käytännössä sallitaan muiden vapautta rajoittavan aatteen opit vapauden nimissä.

Intersektionalismi ja “woke” osana niin kutsuttua arvoliberalismia

Arvoliberalismiin kytkeytyvä intersektionaalisuus tekee käsitteestä eräänlaisen liberalismin irvikuvan. Intersektionaalisuudella viitataan ihmisten kokemusten ja sosiaalisten suhteiden muotoutumiseen sukupuolen, etnisyyden, luokan, seksuaalisuuden ja muiden tekijöiden kautta. Tämä käsite sai alkunsa 1980-luvun neomarxistisesta ja feministisestä tutkimuksesta, ja sen ytimessä on ajatus siitä, että sosiaaliset rakenteet vaikuttavat erilailla eri ihmisiin, erityisesti syrjinnän ja marginalisoitumisen kokemuksiin. Intersektionaalisuus rakentaa verkoston vallasta, etuoikeuksista ja syrjinnästä, jossa kaikilla on jollain tavalla oma roolinsa.

Erityisesti huomionarvoista on, kuinka intersektionaalisuus muuttaa yksilön vain identiteettien kokoelmaksi, jossa eri piirteet – kuten sukupuoli, etnisyys ja seksuaalisuus – määräävät, mitä mahdollisuuksia tai esteitä hän kohtaa. Yksilö menettää omat toimijuutensa ja kaikki hänen elämänsä tapahtumat määrittyvät ulkoisista tekijöistä, kuten muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminnasta. Saavutuksista ei enää voi puhua yksilön ansiona, vaan ne on liitettävä niihin rakenteisiin, jotka mahdollistavat ne. Tämä ajattelumalli muistuttaa vahvasti marxilaisia teorioita, jotka on vain pukeutettu nykyaikaisiin vaatteisiin.

Intersektionalismi liittyy tiiviisti "woke"-liikkeeseen, joka keskittyy tietoisuuden lisäämiseen sosiaalisten ongelmien osalta. Kritiikkiä liike on saanut erityisesti sen jyrkästä dogmaattisuudesta ja ideologisesta luonteestaan. Intersektionaalisuus ja "woke" kulkevat käsi kädessä siinä, että ne luovat uhrihierarkian, jossa tietyt ryhmät asetetaan toisiaan alemmaksi ja yritetään hiljentää niitä, jotka eivät täytä ennalta määriteltyjä kriteerejä keskusteluissa.

Nykyisessä politiisessa kentässä liberalismin on kaapannut mukaan nimeensä Liberaalipuolue, jonka näkyvien jäsenten ulostulot paitsi ilmentävät hyväksyntää nykyiselle intersektionaaliselle arvoliberalismille, myös väheksyvät “kulttuurisotamutapainia”. Ironista tämä on sen takia, että intersektionalismin hyväksyessään he eivät pelkästään te itsestään kulttuurisodan osapuolta, vaan sen lisäksi ajavat arvoliberalismia, joka ei todellisuudessa edusta liberalismia.

Vasemmisto”liberaalit” kollektivisteina ja Liberaalipuolue ovat yhdessä potkaisseet kituneen arvoliberalismin selälleen ja antaneet sille suoraan kasvoihin kohdistuneen coup de grâcen - armonlaukauksen. Hätä ei kuitenkaan näytä tältä - nykyään nimittäin konservatiiveiksi kutsutut voivatkin olla juuri niitä liberaaleja.

Kaikki on suhteellista

Monet konservatiiveiksi kehutut ovat todellisuudessa kaikin puolin liberaaleja, jotka vain ymmärtävät liberalismiin sisäänrakennetun itsesuojelumekanismin olemassaolon. Kaikkea muutosta ei tule ajaa tai edes sallia vain muutoksen takia. Muutos itsessään ei ole myöskään yksisuuntainen prosessi, vaan sitä voi kulkea myös toiseen suuntaan.

Einstein keksi 1900-luvun alussa, että kaikki liike on suhteellista. Toisin sanoen itse paikalla pysyessäsi vaikuttaa siltä, että vierelläsi juokseva ihminen liikkuu. Juoksijan koordinaatistossa kuitenkin on yhtäaikaisesti totta, että sinä liikut ja juoksija pysyy paikallaan. Tämä on hyvin sovellettavissa myös poliittisiin aatteisiin. Vaikka niiden osalta meillä ei ole koordinaatistomuunnoksiin tarvittavia Lorentz-muunnoksia, voi niistä kuitenkin tehdä suoria havaintoja.

Viime vuosina varsinkin miesten on väitetty muuttuneen konservatiivisemmiksi. Kuten Einsteinin suhteellisuusteoriassa, tulee tässäkin huomioida se, ovatko liikkeessä itseasiassa maalitolpat vai ihmiset itse. Arvoliberalismiin verhotun kulttuurisotimisen ja identiteettipolitiikan muutos rapakon takaa on ollut selvästi havaittavissa 2010-luvun alusta. Onko siis kuitenkin niin, että niin kutsutun “arvoliberalismin” tolpat ovat liikkuneet ihmisten pysyessä paikoillaan?

Tämä johtaa juuri siihen, että yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa käytettävä talousoikeistolaisia ja vapausaatteita ajavia kuvaava määritelmä “konservatiivinen klassinen liberaali” ansaitsee olla ihan vain “klassinen liberaali”. Se tavallinen, kaikkien oikeuksia ajava, mutta itsesuojeluvaistollinen ihminen ei ehkä olekaan paljon parjattu konservatiivi, vaan ihan perinteinen liberaali.