Erityinen ratkaisu Fermin paradoksiin
Jos heitä on, sillä ei ole mitään väliä.
Pyysin Grokia luomaan kuvituskuvan. Tekoäly osasi tunnistaa olennaisia aihealueita, mutta sisällössä ei varsinaisesti ole mitään järkeä. Se näyttää kuitenkin hyvältä. Ainakaan tekoäly ei vielä uhkaa sivilisaatiomme olemassaoloa.
Alkuun Fermin paradoksista
Tämä blogi on melko vahvasti keskittynyt yhteiskunnallisiin näkökulmiin, julistukseen ja pohdintoihin, mutta maailmassa on kuitenkin mielenkiintoisempiakin asioita. Yksi näistä on Fermin paradoksi, jonka kanssa minulla on ollut lähes pakkomielteinen suhde. Olen nimittäin varsin säännöllisesti pohtinut sitä vuodesta 2006 lähtien, lukenut jatkuvasti siihen liittyvää kirjallisuutta ja yrittänyt ratkaista sitä ainakin niin, että ratkaisu tyydyttää omassa päässäni hakkaavan tarpeen kuulla tai saada aikaan järkevä selitys. En koe Fermin paradoksin olevan pelkästään mielenkiintoinen kysymys, vaan mielenkiintoisin kysymys, joka modernilla ajalla on esitetty.
Fermin paradoksi juontaa juurensa 1950-luvulle, jolloin fyysikko Enrico Fermi kysyi yksinkertaisen kysymyksen: “missä kaikki ovat?”. Tällä hän viittasi päivän sanomalehden kuvituskuvaan, jossa lentävistä lautasista tulleet alienit varastivat roskapönttöjä (kuva yhdisti seudulla tapahtuneet roskapönttöjen katoamiset ja siihen aikaan yleistyneet väitetyt havainnot lentävistä lautasista). Joku voisi sanoa, että tuo kysymys ei täytä paradoksin määritelmää - ja olisi myös oikeassa. Paradoksi muotoillaankin tuon kysymyksen sijaan seuraavasti: “jos maailmankaikkeudessa on muuta älyllistä elämää kuin ihmiskunta, miksi tätä ei ole havaittu?”. Myöhemmin käsittelyn osalta tulee huomioida, että tämä koskee sekä muiden sivilisaatioiden näkemistä että myös kaikkia muita merkkejä tällaisten olemassaolosta.
Vastauksia on tietysti esitetty löytyvän mitä villeimmistä selityksistä, joista on kokoelma esimerkiksi aiheen englanninkielisellä Wikipedia-sivulla. 1 Suosittelen kuitenkin lukemaan Tähtitieteellisen yhdistyksen Suomessa julkaiseman fyysikko Stephen Webbin teoksen 75 ratkaisua Fermin paradoksiin 2, jossa nimensä mukaisesti esitellään 75 ratkaisuehdotusta. Webb julkaisi alun perin kirjan 50 ratkaisua Fermin paradoksiin, jota myöhemmin täydensi uusilla ratkaisuilla. Alkuperäisellä painoksella on minulle lähes taianomainen asema, koska muistan hakeneeni sen vuonna 2006 Ulvilan kirjastosta (olin silloin 14-vuotias). Noihin aikoihin laukaistiin myös Plutoa tutkinut New Horizons -luotain, ja muistan huoneessani tietokoneellani istuessani miettineeni, kuinka vanha olenkaan sen saapuessa perille vuonna 2015. Siitäkin on jo kymmenen vuotta. Paradoksi on kulkenut mukanani ihmiselämän pituudessa mitattuna aika pitkän matkan. Ihmiselämän pituus ei kuitenkaan käsiteltävän aiheen kontekstissa ole kovinkaan käyttökelpoinen mittari, kuten myöhemmin huomataan.
Ihailen Stephen Webbin kykyä selittää asiat varsin kansantajuisesti. Asiat voisi selittää monimutkaisesti, mutta asioita ei tarvitse selittää monimutkaisesti. Pyrin omassa ratkaisussani samaan. Monet asiat ovat matemaattisesti vaikeasti selitettävissä vaikkapa erilaisten differentiaaliyhtälöiden kautta, mutta niitä ei ole tarpeen selittää siten. Huomautettakoon, että osa Webbin esittämistä ratkaisuista on jo nyt kumottu ainakin melko uskottavasti. Samalla ratkaisuehdotuksia esitetään koko ajan lisää - hyvä niin. Riittää ajateltavaa. Huomionarvioista on kuitenkin se, että teknologian kehittyessä vääjäämätön kehityskulku näyttää olevan se, että “heitä ei ole”-tyyppiset ratkaisut vähenevät. Esimerkiksi eksoplaneettojen tutkimus on räjähtänyt, jolloin “planeettajärjestelmät ovat harvinaisia”-tyyppiset ratkaisut ovat tipahtaneet pois. Puolen vuosisadan sisällä pystynemme käyttämään tehokkaita gravitaatiolinssejä teleskooppiemme apuna, jolloin saamme tarkkoja kuvia eksoplaneettojen ilmakehistä. Tämä voi tiputtaa osan ilmakehiin liittyvistä ratkaisuehdotuksista pois. Ja niin edespäin.
Paradoksin hienous piilee siinä, että jokainen voi keksiä siihen näennäisen ja omanlaisen ratkaisunsa. Fyysikko ehdottaa fysiikan kehitykseen liittyvää ratkaisua, sosiologi yhteiskunnallista ratkaisua ja niin edespäin. Teologilla on varmasti oma ratkaisunsa. Kunnes toisin todistetaan, niistä mikä tahansa voi pitää paikkansa. Omassa ratkaisussani näkyy varmasti yliopistotaustani (ympäristötekniikka→sähkötekniikka→biofysiikka), mutta haluaisin mielelläni kuulla juuri sinun ratkaisusi. Kommentoi se alle tai lähetä vaikka viestiä. Olen vuosikymmenet lukenut ja väitellyt aiheesta, mutta en varsinaisesti ole esittänyt omaa ratkaisuani. Mennäänpä siis siihen. Otan samalla myös kantaa omasta mielestäni mielenkiintoisimpiin ratkaisuehdotuksiin.
Rajattu anti-occamilainen ratkaisu Fermin paradoksiin
Nähdäkseni paradoksin ratkaisujen suurin ongelma on se, etteivät ne toimi erillisinä. Ihmisillä on tapana sovittaa monimutkaisten ongelmien ratkaisu yhteen muottiin (ja kieltämättä Occamin partaveitsi usein toimiikin), mutta käsissä oleva ongelma on liian monimutkainen sovitettavaksi yksinkertaiseen ratkaisuun. Tämä ratkaisu nojaa kahteen perusperiaatteeseen
ei ole mitään syytä olettaa elämän olevan ihmeellistä
kaikki universumin sisällä oleva joutuu noudattamaan samoja fysiikan lakeja
Yksinkertaista, vai mitä? Ei oikeastaan, vaan se johtaa hyvin monimutkaiseen todennäköisyyksien ketjuun, joka perustuu eri luonnontieteisiin. Me voisimme kuvitella mitä ihmeellisimpiä teknologisia kehitysaskeleita, mutta mielestäni niitä ei ole mielekästä yrittää sovittaa ratkaisuksi. Sen sijaan tässä keskitymme siihen, minkä tällä hetkellä tiedämme varmasti pitävän paikkansa. Tulevaisuudessa se varmasti tulee muuttumaan, ja on mahdollista, että tämä pohdinta näyttäytyy silloin naurettavan kivikautisena ajatteluna. Sitä emme kuitenkaan voi varmaksi tietää, joten on toistaiseksi elettävä tosiasioiden maailmassa.
Aloitetaan ratkaisuun johtava päättelyketju.
… monisoluisen elämän kehityskaari on pitkä
Meillä ei oikeastaan ole mitään syytä olettaa abiogeneesin 3 (elämän syntyminen elottomasta aineesta) olevan harvinaista tai vaikeaa. Asioiden laita on itseasiassa täysin päinvastainen. Maapallo on syntynyt 4,6 miljardia vuotta sitten ja elämä on syntynyt tänne 3,5 miljardia vuotta sitten. Tämä tarkoittaa sitä, että elämä on syntynyt maapallolle käytännössä heti, kun se on jäähtynyt. Abiogeneesin on täytynyt olla helppo askel. Biofysiikassa eletään arkimaailmaan nähden sekä äärimmäisen pienten (solujen koko) että äärimmäisten isojen lukujen (kemiallisten reaktioiden määrä liuoksessa) maailmassa. Tämä on syytä pitää mielessä elämän syntyä ajatellessa - 700 miljoonan vuoden aikana täällä tapahtuneiden kemiallisten reaktioiden määrä on ollut miljardeja miljardeja miljardeja … … miljardeja (lisätään pisteiden väliin todella monta miljardia). Ja oikean reaktion on täytynyt tapahtua vain kerran. Ymmärtänette pointin. Universumin mittakaavassa (ikä noin 13,7 miljardia vuotta) kyseessä ei kuitenkaan ole ollut aika eikä mikään.
Tässä yhteydessä on huomautettava, että monet kreationistit ovat lukujen valossa ehdottaneet Fermin paradoksin ratkaisuksi Jumalaa. En voi sietää tätä lähestymistapaa, jossa tiede yritetään (virheellisesti) kaapata argumentiksi uskomusten vahvistamiseksi. Kreationistien väitteiden ongelma on se, että todennäköisyyksiä ei ymmärretä. Todennäköisyydet saadaan näyttämään pieniltä, kun yllä selitettyä määrää ja aikaskaalaa ei ymmärretä. Vielä suurempi ongelma on se, että argumenttina käytettävät luvut ovat peräisin Richard Dawkinsilta 4, joka yksinkertaisesti on antanut väärät luvut. Ne eivät pidä paikkaansa ja niiden pohjana käytettävissä oletuksissa on perinpohjaisia fysikaalisia virheymmärryksiä. Kun tämä osoitetaan, kreationistit kokemukseni mukaan karkaavat keskustelusta. Täten se ei kelpaa Fermin paradoksin ratkaisuksi, eikä Jumalan olemassaoloa (valitettavasti? Sehän olisi yksinkertainen ratkaisu) pystytä tällä todistamaan.
Olemme siis pisteessä, jossa elämää on syntynyt helposti. Voisi argumentoida, että elämää on syntynyt helposti täällä. Erilaisia vaihtoehtoisen biokemian 5 malleja on esitetty, joista yleisin on varmasti piihin perustuva elämä. Suurin syy tälle lienee se, että piin ominaisuudet ovat melko lailla hiilen kaltaiset (se kuuluu jaksollisessa järjestelmässä samaan ryhmään). Kyseiseen biokemiaan pohjautuva elämä vaatisi kuitenkin paljon muitakin muutoksia. Vaihtoehtoinen biokemia on mielenkiintoinen ajatus, joka ei vaatisi Fermin paradoksin yhteydessä sen kääntämistä päälaelleen (usein kysymme varsinaisen kysymyksen sijaan “miksi kukaan ei kuule meitä”, koska oletamme muun elämän olevan omamme kaltaista). Jos jätämme vaihtoehtoisen biokemian kuitenkin huomiotta, voimme argumentoida luvuilla. Pelkästään meidän Linnunradassamme voi olla jopa 400 miljardia tähteä, joista jokaisella voi olla useita planeettoja… tokihan joku näistä vastaa maan olosuhteita? Puhumattakaan muun universumin koosta - havaittavassa universumissa arvioidaan olevan jopa 2 biljoonaa (2 000 000 000 000) galaksia, joista jokaisessa voi olla 400 miljardia tähteä, joista jokaisella voi olla useita planeettoja... Voidaan toki argumentoida täällä tapahtuneen elämän synnyn todennäköisyyden olevan jotain äärimmäisen suuren Grahamin luvun luokkaa (kuten itseasiassa tässä mainittu Webb ehdottaa mahdolliseksi omassa ratkaisussaan), mutta se ei ole mielekästä tuon todennäköisyyden yhteydessä äärimmäisen lyhyeksi muuttuvan aikaskaalan huomioiden. Me olemme argumentti sitä vastaan. Me emme olisi täällä.
Luvuissa on kuitenkin yksi erittäin murskaava fakta (on syytä huomioida, että ne ovat arvioita. Todelliset luvut voivat heittää joillakin sadoilla miljoonilla vuosilla). Elämä syntyi äärimmäisen nopeasti. Siitä kuitenkin kesti kaksi miljardia vuotta ensimmäisen eukaryoottisolun syntyyn ja edelleen 1,2 miljardia monisoluisuuden syntyyn. Näyttää siis siltä, että elämän syntyminen on helppoa ja nopeaa, mutta sen kehittyminen on (universumin ikä huomioiden) varsin hidasta. Ainakin täällä. Olemme kuitenkin ainoa datapiste elämästä, joten sillä on mentävä. 3,2 miljardia vuotta on pitkä aika.
Henkilökohtaisesti uskon elämän syntymisen olevan oikeissa olosuhteissa välttämätön kemiallinen prosessi, johon luonto luontaisesti pyrkii (loppujen lopuksi elämän synty lisää termodynamiikan toisen pääsäännön mukaista kokonaisentropiaa) - voimme ajatella itseämme väistämättömän, katkeamattoman kemiallisen reaktion tuloksena. Fermin paradoksin ratkaisu ei vaadi sitä, että syntyy RNA-maailma 6 ja sen jälkeen kiehtova proteiinisynteesi 7. Elämä voi hyvinkin ohjautua eri urille, mutta sen syntyminen näyttää olevan helppoa. Paradoksin ratkaisuksi on ehdotettu tietoisuuden puuttumista, työkalujen kehittämisen puutetta, kielen puutetta… mielestäni nämä eivät ole hyviä ratkaisuja, koska niissä käännetään edellä kuvatusti paradoksi päälaelleen. Syyllistyn siihen hieman itsekin, mutta pyrin ulottamaan sen vain fysiikan ja kemian kaltaisiin perusluonnonlakeihin. Ja ne luonnonlait pysyvät universumin sisällä samoina, jotka johtavat päättelyn seuraavaan vaiheeseen.
… matkat ovat pitkiä ja aikaikkuna lyhyt
Tähtienväliset matkat ovat väistämättä pitkiä. Lähimpään naapuritähteemme Proxima Centauriin matkustaminen kestäisi 0,1-kertaisella valonnopeudella (1 079 252 848,8 km/h) noin 42 vuotta. Tässä nopeudessa koettu aikadilaatio on vielä suhteellisen pieni. 0,1-kertaisen valonnopeuden saavuttaminen olisi kuitenkin aivan valtava kehitysaskel. Tällä hetkellä kykenemme saamaan aikaan nopeuden, joka on noin 150-kertaa pienempi. Nykyisillä nopeuksilla Proxima Centauriin saapumiseen menisi yli 6000 vuotta. Ja nyt on kyse vain lähimmästä tähdestämme. Tähdet ovat uskomattoman kaukana. Tällä hetkellä me voisimme lähettää astronautin Marsiin. Teknologia ei sitä estä, mutta etiikka estää. Astronautti kuolisi eikä pääsisi takaisin. Tämän teknologian nykytilan voi kuitenkin suhteuttaa siihen, mitä tähtienvälinen matkailu vaatii.
Tieteiskirjallisuudessa valonnopeutta nopeammin matkustaminen on arkipäivää, mutta todellisuudessa se voi olla mahdotonta. Tiedämme suhteellisuusteorian pitävän kokeellisesti paikkansa. Erityiseen suhteellisuusteoriaan8 on löydetty matemaattisia ratkaisuja, jotka sallivat valoa nopeamman matkustuksen. Se ei teoriassa ole mahdotonta, mutta käytännössä se vaatii käsittämättömiä asioita, kuten imaginaaristä massaa. Voi siis hyvinkin olla, että universumimme perusolemus mahdollistaa nopean matkustuksen, mutta käytännössä kaikille sen sisällä eläville organismeille tarjotuilla työkaluilla se on mahdotonta. Ikävä olla ilonpilaaja, mutta näin me oletamme ratkaisussani. Kaikki elämä universumissa on sidottu tähtienvälisiin matkoihin nähden todella hitaaseen matkustamiseen.
Fermin paradoksin ratkaisuiksi on esitetty erilaisia teknologisia “filttereitä”, joista emme ole vielä tietoisia. Ehkä kehitämme jonkin sellaisen teknologian, joka vahingossa tuhoaa meidät - vaikkapa nanorobotteja, jotka käyttävät kaiken elinperäisen aineksen itsensä kopioimiseen. Tai ehkä jostain syystä hiukkaskiihdyttimemme romahduttavat meidät johonkin alemman energiatason tilaan, jossa muutumme ikuisesti jähmettyneiksi suolapatsaiksi. Tai löydämme muun materian kanssa vuorovaikuttavia, koko universumin tuhoavia outokaisia. Tai… En koe tämän pohtimista mielekkääksi. Sen pohtiminen ei oikeastaan perustu mihinkään.
Tämä selittää myös sen, miksi emme kuule kenestäkään. Informaatiota ei pysty siirtämään valoa nopeammin. Viestit kulkevat tuhansia, kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia, miljoonia ja kymmeniä miljoonia vuosia. Ja silloinkin ne pitäisi erottaa jostain taustakohinasta. Ehkä muut eivät käytä radiota. Ja vaikka käyttäisivätkin, taajuusalue on käsittämättömän laaja emmekä välttämättä edes tunnistaisi viestiä. Tämä on aivan uskottava ratkaisu Fermin paradoksiin. SETI:n vuonna 1977 havaitseman “Wow-signaalin” 9 alkuperää on pohdittu laajasti, mutta se ei ole koskaan toistunut. Huomionarvoista on, ettemme edes tiedä, miltä tuo signaali kuulosti - tiedämme vain, että sellainen on vastaanotettu. Toisaalta kyseistä kohtaa taivaasta on kuunneltu vain yhteensä alle 48 tuntia. Se on voinut toistua miljoonia kertoja, mutta emme ole kuunnelleet. Pitäisi siis kuunnella oikealla tavalla, oikeaa aluetta, oikealla taajuudella ja oikeaan aikaan. Vaikuttaa aika toivottomalta tehtävältä, ellemme pysty rajaamaan muuttujia. SETI kuuntelee tällä hetkellä taajuuskaistaa, joka pohjautuu vetyatomiin ja hydroksyyliin liittyvään fysiikkaan. Lähetyksen voi olettaa tapahtuvan tällä alueella, jos muut elämänmuodot perustuvat myös veteen. Siitä olemme tässä omassa ratkaisussani samaa mieltä.
Liu Cixin esitti erinomaisen tieteiskirjasarjansa (Muistoja planeetta maasta 10) toisessa osassa synkän metsän (engl. Dark Forest) ratkaisun. Se on popularisoitunut valtavalla vauhdilla. Ja henkilökohtaisesti vihaan tätä ratkaisua, koska se tarjoaa näennäisen “ahaa, näin sen on oltava”-elämyksen. Ratkaisun periaate on se, että kaikki sivilisaatiot ovat hiljaa, koska muuten ne paljastavat olemassaolonsa vihamielisille sivilisaatioille - ja hiljaiset ovat ainoita, jotka eivät tuhoudu. Ratkaisuehdotus ei sinänsä ole uusi, vaan jo vuosikymmeniä sitten ratkaisuksi esitettiin itsekopioituvia berserkkejä, Von Neumannin koneita, jotka tuhoavat kaiken eteen tulevan elämän. Tässä päättelyssä on kuitenkin valtavia puutteita. Kuvitellaan Kardeshevin asteikolla 11 luokkaa II tai jopa III oleva vihamielinen sivilisaatio. Se olisi väistämättä jo havainnut meidät - elämän merkit ilmakehässämme hapen lisääntyessä - siis viimeistään 500 miljoonaa vuotta sitten! Tämä edellyttäisi myös konvergenttia evoluutiota 12 - ei siis pelkästään biologista, vaan nimenomaisesti kulttuurievoluutiota - kaikkien sivilisaatioiden kesken. Jos elämä olisi yleistä, sen tuhoamisesta jäisi jotain merkkejä. Ja niin edespäin. Se ei ole mielestäni kelvollinen ratkaisu. Jälleen me olemme vasta-argumentti. Meidän olemassaolomme ei tässä skenaariossa toteutuisi. Miksi en muuten koskaan ole törmännyt ratkaisuun, jossa olemme täällä universumin kolkassa yksin sen takia, että muut ovat jostain hyvästä syystä lähteneet? Esimerkiksi suuntaamme saapuva, vielä meiltä havaitsematon gammapurkaus ei vaatisi vihamielisiä sivilisaatioita.
… fysikaaliset rajoitteet matkustukselle ja viestinnälle
Olemme nyt todenneet matka-ajat pitkiksi matkojen pituuden vuoksi. Oletetaan kuitenkin, että jokin vieras sivilisaatio haluaisi lähteä pidemmälle matkalle. Matka suuntautuisi väistämättä lähialueelle, koska matkantekoon tarvittaisiin jonkinlaista polttoainetta. Voimme kuvitella mielenkiintoisia teknisiä ratkaisuja - vaikkapa jokin magneettilinko tai antimateria, miksipä ei - mutta toistaiseksi tietämämme perusteella suuri työntövoima saadaan aikaan polttomoottorilla. Tämä vaatii tiettyjen alkuaineiden saatavuutta - sen valossa maailmamme näyttää muuten aika rajulta paikalta. Elämme täällä kilpaa toisia lajeja syöden, mutta myös hengitämme rakettipolttoainetta! Toisaalta voimme argumentoida, että merenalainen elämä ei koskaan kehittäisi rakettimoottoria (ellei evoluutio syystä tai toisesta johda mereltä maalle siirtyvään elämään). Sekin rajaa kommunikaatiokykyisten sivilisaatioiden lukumäärää.
Venäläinen Konstantin Tsiolkovski kehitti 1900-luvun alussa rakettiyhtälön 13, joka on säilynyt käyttökelpoisena tähän saakka. Matemaattiseen käsittelyyn syvällisesti menemättä voidaan todeta, että meillä on juuri oikeanlainen painovoima ja saatavilla olevat resurssit siihen, että voimme ylipäätään käyttää raketteja. Tämän on oltava suhteellisen harvinaista taivaankappaleilla. Suurempi painovoima tarkoittaisi suurempaa resurssien käyttöä, ja muistutettakoon - sivilisaatio voi elää tämän aikakauden yhden kerran - uudelleen yrittäminen voi olla mahdotonta sen jälkeen, kun resurssit on käytetty. Kuvitellaanpa vaikka tilannetta, jos nyt syystä tai toisesta sivilisaatiomme palaisi keskiajalle. Pystyisimmekö rakentamaan nykyisen kaltaisen yhteiskunnan ilman fossiilisia polttoaineita? Tuskin. Materiaalien käytettävyyden osalta on yksi yrittämisen mahdollisuus, jonka jälkeen seuraava mahdollisuus tulee ehkä satojen miljoonien vuosien päästä. Käytännössä kuitenkin tilanne on game over Fermin paradoksin suhteen.
Tähän liittyy myös ratkaisuehdotus, jossa ilmastonmuutosta ehdotetaan universaaliksi ratkaisuksi Fermin paradoksiin. Pidän sitä enemmän aikakautemme poliittisena julistuksena kuin vakavasti otettavana ratkaisuna. Stabiili ilmasto lämpötiloineen ja säteilyä estävä ilmakehämme on varmasti elintärkeä lajillemme, ja ilmastonmuutos tulee ottaa vakavasti. Mutta että jokainen sivilisaatio kaikkialla tuhoaisi väistämättä maailmansa, koska ei pysty hallitsemaan prosessiensa sivuvirtoja? Ei. Ratkaisu ei ole ollenkaan vakavasti otettava (ja se vaatisi muuten myös konvergenttia kulttuurievoluutiota, jota pidän varsin ylimielisenä ja ehkä jopa suorastaan pölkkypäisenä ajatuksena).
Materiaalien saatavuus liittyy olennaisesti myös kysymykseen miksi emme kuule heistä mitään. Viestintäteknologian rakentaminen, sikäli kun sen tunnemme, vaatii väkisinkin metallimalmien käyttöä. Metallimalmien käyttö rajaa käytännössä kaiken teknologian käytön, ja metallimalmeja on väistämättä rajoitettu määrä kullakin taivaankappaleella.
Summataan yllä olevat pointit ja sovelletaan sitä matkustamiseen. Aikaskaala on todella pitkä ja oletettavasti mukaan tarvitsee ottaa paljonkin elämää ylläpitäviä laitteita. Niillä on massat. Massa tarkoittaa sitä, että tarvitaan paljon polttoainetta (riippumatta siitä, mitä se on). Polttoaineen tarve tarkoittaa sitä, että joudumme käyttämään rajallista resurssia. Näillä oletuksilla millä tahansa sivilisaatiolla järkevintä on siis suorittaa mahdollisimman lyhyt matka. Mitä tahansa polttoainetta käytetäänkin, sen määrän tarve kasvaa matkan kasvaessa (tähdet liikkuvat suhteessa toisiinsa ja tarvitaan ohjausta - mitä pidempi matka, sitä enemmän). Luonnollisin strategia jatkuvasti kasvavalle asetukselle tai tutkimukselle on siis se, että suoritetaan mahdollisimman lyhyt matka taivaankappaleelle, jolta saadaan lisää tarvittavia materiaaleja. Lisäksi väistämättä tulee toteutua se, että matkustajat voivat oleskella taivaankappaleella materiaalien hankkimisen ajan. Se voi teoriassa kestää pitkäänkin.
Pääsemme siis johtopäätökseen, jonka esitän kolmen kappaleen avulla (ja tämän editorin puutteiden takia varsin rajallisesti). Kuvitellaan, että jokainen nuoli osoittaa pisintä mahdollista matkaa, jonka matkaaja pystyy tekemään. Oletetaan lisäksi, että kaikki kappaleet A, B ja C sisältävät sekä tarvittavat elinolosuhteet (tai riittävän muokattavat sellaiset) materiaalien hankkimisen ajaksi että tarvittavat materiaalit. Tällöin
A → B → C. Matka on mahdollinen A:lta C:lle.
Toisessa tilanteessa kappaleiden B ja C välinen matka on liian pitkä, vaikka materiaalit ja elinolosuhteet ovat riittävät.
A→B C. Matka on mahdollinen A:lta B:lle, mutta ei B:ltä C:lle.
Kolmannessa tilanteessa matka on mahdollinen, mutta B:llä ei ole tarvittavia resursseja.
A→ X →C. Matka ei ole mahdollinen A:lta B:lle, B:ltä C:lle eikä A:lta C:lle.
Tätä logiikkaa voi käyttää lukemattomien eri kombinaatioiden muodostamiseen. Todennäköisyyksien valossa universumissa on paljon - siis todella paljon enemmän - taivaankappaleita, joilla ei ole tarjota riittäviä resursseja. On todennäköisempää, että meidän Maamme sijaitsee universumin kolkassa, jota ympäröi ainakin jossain välissä tässä suhteessa kelvottomien taivaankappaleiden joukko.
Ja se tarkoittaa myös sitä, ettei mahdollinen viestijä pääse tarpeeksi lähelle, jotta voisimme järkevässä ajassa vastaanottaa viestin. Ehkä sivilisaatiot ymmärtävät tämän ja ulkopuolisen maailman tutkimisen sijasta keskittyvätkin tutkimaan sisäistä maailmaansa. Tähän liittyvää ratkaisua on ehdotettu - ehkä sivilisaatiot luovat niin mukavan Matrix-tyylisen tekomaailman, että siinä eläminen on mukavampaa kuin epämukavassa todellisuudessa tarpominen. Pidän tätä ihan uskottavana selityksenä. Olemme jo nyt menossa siihen suuntaan, koska älypuhelimemme ovat viimeisen vuosikymmenen aikana kaapanneet sielumme. Miltä mahtaa näyttää tuhannen - tai herra paratkoon - miljoonan vuoden päästä?
… lopputulos
Kun pohdimme yllä oleville pohdinnoille todennäköisyyksiä ja asetamme ne millä tahansa toisistaan riippuviksi, saamme tulokseksi, että monimutkaiseen elämään johtava aikaskaala on liian pitkä, välimatkat ovat liian pitkiä, aikaikkuna on liian lyhyt ja materiaalien saatavuus rajoittaa liikaa yhteydenottoja. Todennäköisyyksien valossa saatamme tässä aikaikkunassa hyvinkin olla yksin. Vaikka emme olisikaan, yhteydenotto on mahdotonta. Käytännössä olemme - ja tulemme aina olemaan - yksin. Se on omalla tavallaan hyvin kaunis ajatus.
Todennäköisyyksien valossa tulevaisuudessa myös tullaan ainakin jonkin tämän kirjoituksen osalta todistamaan, että olen myös itse väärässä. Olen kiinnostunut kuulemaan, mikä sinun ratkaisusi on.
Liekö tuo ollut paradoksi enää aikoihin? S. Albert Kiviseltä löytyi kätevä semanttinen ratkaisu jo 80-luvulla: "Maan ulkopuolisia sivilisaatioita on, mutta me emme voi tietää, että niitä on."
SETI-hankkeisiin puolestaan voi suhtautua kuin lottoon: "Kannattaa pelata jos on ylimääräistä rahaa eikä mitään järkevää tekemistä, mutta päävoittoa ei kannata odottaa."