Pakkoruotsi ja englannin nousu – suomen kielen tulevaisuus vaakalaudalla
Taannoin uutisoitiin näyttävästi, kuinka “Perussuomalaiset ovat ottamassa uuden linjauksen kielipolitiikkaan”. 1 Kyseessä oli perinteinen uutisankka, joka korjattiin varsin nopeasti. 2 Kielipoliittiset linjaukset on kuitenkin syytä nostaa tasaisin väliajoin esiin, koska ne sisältävät useita näkökulmia, jotka ansaitsevat säännöllistä tarkastelua ja uudelleenarviointia.
Kielipoliittisissa väittelyissä keskitytään tyypillisesti pakkoruotsiin, joka herättää vuodesta toiseen paljon tunteita. Pakkoruotsin osalta keskustelu on kuitenkin paikallaan polkemista, koska faktat eivät ole vuosien aikana muuttuneet ollenkaan - ruotsinkieliset muodostavat Suomessa noin 5% väestöstä ja käytännössä kaikki ruotsin opiskeluun pistetyt rahat ja resurssit osoittautuvat väärin käytetyiksi muilla kuin ruotsinkielisillä alueilla. On uskallettava sanoa ääneen, että ruotsin kielellä ei ole valtaosan suomalaisten arjessa juurikaan käyttöä. Ei siis ole ihme, että oppimistulokset jäävät peruskoulunsa päättävillä vuodesta toiseen heikoiksi.
Lukujen valossa todellisuus on murskaava. Suomenkielisiä on 18-kertaisesti ruotsinkielisiin nähden, mutta silti jokainen näistä on velvoitettu opiskelemaan pienen vähemmistön kieltä koulutiellään aina peruskoulusta yliopistoon asti. Poliitikkojen ja kielijärjestöjen valtaisasta lobbaamisesta huolimatta enemmistö suomalaisista olisi valmis luopumaan ruotsin pakollisuudesta. 3 Tilanne on säilynyt läpi vuosien samana, mutta poliittinen järjestelmä on mahdollistanut kielipolitiikkaan liittyvän antipopulistisen alistuspakon, jossa kansan mielipiteillä ja edulla pyyhitään iloisesti eduskunnan lattioita. Kun vain 0,11 % maailman väestöstä puhuu ruotsia, on entistä vaikeampi perustella, miksi rajallisia resursseja ohjataan kapean hyödyn kieliin, vaikka tarjolla olisi globaalisti hyödyllisempiä vaihtoehtoja.
Pakkoruotsin todellisia kustannuksia ei ole koskaan kunnolla laskettu, mutta käytettyjen resurssien, saavutettujen tulosten ja opetuksen vähäisen hyödyn suhde kertoo paljon. Hinta on sietämättömän korkea. Nyt olisi viimeinkin aika lopettaa rahan syytäminen tehottomuuteen ja antaa suomalaisille vapaus valita suomen ja englannin lisäksi kolmas kielensä aidosti omien tarpeidensa mukaan.
Pakkoruotsin tulevaisuus nousee entistä kiinnostavammaksi myös yhdenvertaisuuslain näkökulmasta. Jos nykyinen kehitys jatkuu, on vain ajan kysymys, milloin muut kielivähemmistöt kasvavat ruotsinkielisiä suuremmiksi. Mitä silloin tehdään? Luovutaanko pakkoruotsista – vai otetaanko rinnalle esimerkiksi pakkoarabia?
Viime vuosina pakkoruotsin ohella uudeksi uhaksi on nostettu englanti. Englannin uhka ei kuitenkaan perustu koulupakkoon, vaan siihen, että suomi on maailman mittakaavassa erittäin pieni ja uhanalainen vähemmistökieli, jolta maailmankieli valtaa sijaa. Jo nyt on uutisoitu useista tapauksista, joissa suomalaiset eivät ole saaneet palvelua suomeksi. Tilanne on uniikin ja identiteettimme määrittävän kielemme osalta täysin kestämätön. Valitettavasti poliittinen tahto on siirtynyt siihen suuntaan, että esimerkiksi Helsingin uuteen strategiaan on erikseen kirjattu englanninkielisten palveluiden turvaaminen.
Englanti valtaa sijaa suomelta myös korkeakoulujärjestelmässämme. Vuonna 2023 Aalto sai huomautuksen apulaisoikeuskanslerilta siitä, että englanninkielinen opetus on pääosin syrjäyttänyt suomen kielen Aalto-yliopiston kauppatieteellisen ja tekniikan alan maisterikoulutuksissa. 4 Tilanne ei valitettavasti ole muuttunut mihinkään, eikä muutosta nykyisessä ilmapiirissä ole myöskään odotettavissa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että nykyinen kielipolitiikka vaatii perusteellista uudelleenarviointia. Pakkoruotsin ylläpitäminen kuluttaa kohtuuttomasti resursseja ilman vastaavaa hyötyä, ja suomalaisten koululaisten tulisi voida valita kolmas kielensä vapaasti. Samalla on välttämätöntä turvata suomen kielen asema tilanteessa, jossa englanti valtaa alaa niin palveluissa kuin korkeakouluopetuksessakin. Kielellinen yhdenvertaisuus, resurssien järkevä käyttö, suomen kielen elinvoima ja kansallinen identiteettimme edellyttävät, että kielipolitiikkaa ei pidetä muuttumattomana vaan sitä tarkastellaan avoimesti ja ajantasaisin perustein.